Vasemmistolinkki kysyi torstai-iltana ravintola Pacificossa mihin vasemmistolta unohtuivat Pariisin kevään ideat. Puhujien erilaiset näkökulmat tekivät keskustelusta erittäin monitahoisen. Jo avauspuheenvuoroissa puhuttiin sekä historiasta että nykyisistä toiminnan mahdollisuuksista. Nils Torvalds totesikin jossain vaiheessa keskustelun olevan hieman hajanaista, ”mikä ehkä kertoo jotain tilanteestamme”.
Olipa kerran 1968…
Perttu Iso-Markku avasi tilaisuuden kertaamalla lyhyesti Pariisin kevään 1968 tapahtumia ja ideologiaa, mm. demokratian lisäämisen ja auktoriteeteista irtaantumisen vaatimuksia sekä kulutuskritiikkiä. Pariisissa haluttiin päästä kulutuksen ja palkkatyön ulkopuolelle, olla yksilöllisiä ja solidaarisia samaan aikaan. Seuraavaksi ne, jotka todella olivat eläneet vuoden 1968, saivat kertoa, mitä silloin tapahtui.
Vanhan valtaaja Nils Torvalds puhui ensin vuoden 1968 tapahtumista Helsingissä ja Vanhalla ylioppilastalolla. Hänen mukaansa suuret ikäluokat ikään kuin vain tempautuivat mukaan liikkeeseen, joka sai voimansa sekä maailmanpoliittisista tapahtumista kuten Vietnamin sodan vastustamisesta, Martin Luther Kingin murhasta Yhdysvalloissa ja Benno Ohnesorgin murhasta Berliinissä että siitä uudesta tilanteesta, että yliopistolla oli ennemmän eritaustaisia ihmisiä kuin koskaan. ”Vuodet 67 ja 68, rockmusiikki ja marijuana veivät meidät henkiseen nousuhumalaan.”
Outi Ojala halusi myös korostaa niitä seikkoja, jotka olivat vuoden 1968 tapahtumien taustalla Suomessa: -63 oli perustettu Sadankomitea ja -66 eduskuntavaaleissa valittiin vasemmistoenemmistöinen eduskunta. Ojala korosti myös sitä, että hänelle vuoden 1968 merkittävin tapahtuma ei ollut Pariisi, vaan Praha. Ei siis puhuttu pelkästään Pariisin vuodesta 68.
Tutkija Kati Mustola kritisoikin alkupuheenvuorossaan Pariisin kevään kaltaisten tapahtumien nostamista ”myyttisiin mittoihin”. Vaikka työväen liittyminen opiskelijalakkoon Pariisissa olikin ehkä poikkeuksellista, ei se ollu 60-luvun ainoa merkittävä tapahtuma: silloinen ympäristö-, rauhan, feministisen ja homo- ja lesboliikkeen nousu sai aikaan useita vastaavia tapahtumia, jotka yhtä lailla voisi nostaa keskiöön, myyteiksi. Mustola kysyi lisäksi, mikä on se ”nyrjähdys”, joka tapahtui 70-luvulla, kun nämä 60-luvulla esiin nousseet asiat eivät enää pysyneet esillä. Tähän palattiin myöhemmin, kun Ojala totesi vasemmiston ehkä keskittyneen enemmän sisäiseen kyräilyyn kuin 60-lukulaisten ideoiden esilläpitämiseen.
Mitä vasemmiston nyt pitäisi vaatia?
Nykyaikaan keskustelun toi Laura Tuominen Vasemmistofoorumista. Hän puhui siitä, että työn luonne on muuttunut ja sen vuoksi vasemmiston olisi etsittävä uusia keinoja, jotka vapauttavat ihmisen: kyse ei ole enää työpäivän pituudesta, vaan olisi esim. ajettava perustuloa, joka mahdollistaisi vapautumisen työstä. Toinen uuden työn ja vapauden suhteeseen liittyvä seikka, johon vasemmiston olisi kiinnitettävä huomiota, on siirtolaisuus.
Dan Koivulaakso Vapaa Helsinki -kampanjasta löysi useita yhteyksiä Pariisin kevään iskulauseista ja siitä, mitä Vapaa Helsinki -kampanjan puitteissa on ajettu. Nykyään vaatimukset vaikka perustulosta leimataan helposti utopiaksi ja tarvittaisiinkin ihmsiä ajamaan näitä asioita: olemaan realisteja, vaatimaan mahdottomia. Hän totesi myös, että useat silloin utopistisina pidetyt vaatimukset ovat totetutuneet, mutta esim. ”oman potentiaalin täysmittainen kehittäminen” on mahdollista nykyään vain työnantajan hyödyksi. Koivulaakso haluaa nostaa esiin konflikteja esim. talonvaltauksen keinoin, jolloin vastakkainasettelut voidaan konkretisoida yhteisiksi kamppailuiksi.
Akuliina Saarikoski päätti aloituspuheenvuorot esittämällä ALLG-sotilaan monologin anarkismista ja suorasta toiminnasta (ja ALLG tarkoittaa tietenkin Animal Liberation Lesbian Guerillas, jos oikein muistan). En edes yritä toistaa puheenvuoron kaikkia sävyjä (olisitte olleet paikalla!). Aarni- tai Saarikosken mukaan vapaus löytyy vain rohkeudesta ajatella ja toimia itse kaikkea sitä vastaan, mikä yhdenmukaistaa.
Vapaus: suoraa toimintaa vai edustuksellista demokratiaa?
Keskustelussa puhuttiin paljon siitä, mitkä vaikuttamisen muodot mahdollistavat vapautumisen kapitalismista ja sitä vastaan taistelemisen.
Saarikosken puheenvuoron jälkeen Ojala melkein pyysi anteeksi palauttaessaan keskustelun takaisin ”tylsään” edustukselliseen demokratiaan, jonka vannoutuneeksi kannattajaksi hän myös itsensä nimesi. Ojala totesi, että myös rakenteita tarvitaan esim. varmistamaan, että vallatut talot pysyvät valtaajien tarkoittamassa käytössä. Koivulaakso vastasi, että ei kyse olekaan siitä, että haluttaisiin kieltää edustuksellisuus, vaan suoran toiminnan tarkoituksena on nostaa esiin konflikteja.
Torvalds halusi määritellä vapauden yksin ja yhdessä toimimiseksi jonkun asian puolesta. Hyvä kansalaisyhteiskunta (jollainen on onnistuttu luomaan Pohjoismaissa) mahdollistaa tämän yksin ja yhdessä toimimisen. Kansalaisyhteiskunnalla on Torvaldsin mukaan oma asemansa valtion ja markkinoiden rinnalla ja näiden kolmen tekijän rajapinnoilla tapahtuu koko ajan muutoksia. Nyt markkinat ja valtio ovat tunkeutuneet kansalaisyhteiskuntaan ja kaventaneet sen ja siellä toimimisen mahdollisuuksia. Näitä ovat kaventaneet myös puoluetuet, jotka ovat vieneet valtaa puolueiden ruohonjuuritasolta. Ojala kommentoi, että vasemmistolla menisi Suomessa todennäköisesti vielä huonommin ilman puoluetukia.
Tuominen kysyi onko meillä ylipäätään enää yhdessä toimimisen mahdollisuuksia. Työn yksilöllistyessä ei ehkä ole enää mahdollista saada aikaan lakkoja tai vastaavia joukkovoiman osoituksia. Tällöin Saarikosken aloituspuheenvuorossaan esiintuoma suora toiminta on vahvoilla: kyse ei ole siitä, millä puolueella on paperilla eniten jäseniä, vaan siitä, ketkä toimivat eniten. Ojala vastasi, että kyllä ihmiset edelleen lähtevät joukkoin liikkeelle asioiden puolesta ja viittasi vaikkapa VR:n makasiinien puolustamiseen.
Saarikoski penäsi keskusteluun tai sen sijaan ruumiillista toimintaa jokapäiväisissä tiloissa ja tilanteissa: Pariisin kevään iskulauseet olivat jo äärimmäisen radikaaleja, mutta istumme edelleen puhumassa niistä. Miksemme mieti mitä ne mahdolliset maailmat ovat ja toimi – vasta toiminta tuottaa sanoille sisältöä, hän väitti. Hän halusi ”hylätä sosiaalidemokraattisen tylsyyden” ja tuoda esiin vasemmiston sisäisetkin konfliktit.
Yleisöstä kommentoitiin, että vasemmistossa ollaan todella hyviä rakentamaan rajoja toistemme väliin – alustajienkin käymässä keskustelussa vertailtiin paljon suoran ja edustuksellisen demokratian tai ruumiillisen toiminnan ja keskustelun mahdollisuuksia: kuitenkin molemmat pyrkivät samaan asiaan. Pitäisi pikemminkin pyrkiä purkamaan raja-aitoja.
Miten taistella kapitalismia vastaan?
Yleisöstä kommentoitiin myös sitä, että tällä hetkellä vasemmistolta puuttuu ajatus siitä, miten kasvotonta kapitalismia vastaan hyökätään; pitäisi löytää keinot hyökätä vihollista vastaan – ei vain tuhota kaikkea. Ojala kommentoi haaveilevansa ”naiivisti” maailmanhallituksesta, joka voisi taistella WTO:n yms. epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Hän totesi, että nykyisen riiston lopettamiseksi tarvitaan maailmanlaajuisia ratkaisuja.
Torvalds taas huomautti, että esimerkiksi juuri nyt voitaisiin perustaa vaalirahoituksen läpinäkyvyyttä ajava liike – olisi mentävä asia kerrallaan.
Saarikoski taas totesi, että vaikka hänkin toivottaisi tervetulleeksi maailmanhallituksen (ja paikan siinä!), täytyy sen puuttuessa pyrkiä toimimaan niillä resursseilla, jotka meillä on. Mitä esimerkiksi paikalla olevat ihmiset voisivat konkreettisesti tehdä sen sijaan, että keskustelesivat ideaalitilanteesta, jossa meillä olisi oikeudenmukainen maailmanhallitus. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi aika ei riitä enää muuhun kuin välittömään toimintaan. Koivulaakso esitti, että pienet jokapäiväiset taistelut ovat yhteydessä suurempaan taisteluun; taistelua on käytävä kaikilla tasoilla.
Ketkä voivat taistella?
Yleisöstä haastettiin Saarikosken esittämä suoran toiminnan vaatimus: keillä on mahdollisuus suoraan toimintaan? Miten suora toiminta auttaa kolmannen polven työtöntä alkoholistia? Haluaako Saarikoski korvata romahtaneen valtion suoralla toiminnalla? Saarikoski vastasi, että kaikkeen valtiolliseen toimintaan (esim. koulutus) liittyy ongelmallinen normalisaatio ja olisikin jos ihmiset pitäisivät huolta omista ihmisyhteisöistään.
Mustola muistutti, että olisi puhuttava koko maailman tasolla, ei vain tuijottaa omaan napaamme: Helsingin satamissa vierailee risteilyaluksia, joilla on töissä käytännössä laillisia orjia. On puututtava epäoikeudenmukaisuuteen koko maailmassa, muuten tilanne varmasti räjähtää käsiin ennen pitkää.
Torvalds painotti, että se, mikä liikutti suuria ikäluokkia vuonna 68, liikuttaa edelleen: asiat on tehtävä itse, ei antautua holhoattavaksi. Hän oli huolissaan siitä, että yksiköiden suuretessa (esim. kuntauudistus) välittömyys vähenee ja demokratian tila pienenee. Olisi uskallettava myös ylittää puoluekarsinoita kontrollin vähentämiseksi.
Ojala muistutti että jokaisen on syytä myös kiinnittää huomiota omaan itseensä. Emme voi pelkästään kritisoida puolueita jähemttymisestä. Vasemmistokin on porvarillistunut: haluamme entistä enemmän yksillöllistä vapautta.
Vapaus mistä, vapaus mihin?
Ojala palasi vielä tilaisuuden varsinaiseen otsikkoon ja totesi, että pitäisi kysyä vapaus mihin ja vapaus mistä? Hän ei ainakaan halunnut vapauttaa meitä inhimillisestä vastuusta. Hyvinvointiyhteiskunta mahdollistaa tämän vastuun ottamisen eikä se tarkoita holhoamista vaan mahdollisuuksia (joista on lupa myös kieltäytyä).
Koivulaakso sanoi yksinkertaisesti kapitalismi riistävän vapautta: on siis otettava se takaisin. Kaupunkitilan vapaudesta on taisteltava. Omaehtoista yhteistoimintaa usealla tasolla autonomian saavuttamiseksi.
Tuominen halusi myös puhua raja-aitoja vastaan: pitäisi hyväksyä muiden ihmisten toimintatavat eikä tuomita sen paremmin suoraa kuin edustuksellisia väyliä kautta toimivia ihmisiä. Oman vallankumouksellisuuden ylistämisen voisi unohtaa.
Tuominen totesi lopuksi myös, että Ojalan kysymyksiä vapaus mistä? ja vapaus mihin? olisi pitänyt analysoida keskustelussa tarkemminkin. Olkaapa hyvät: analysoikaa niitä tai muuta.