Vasemmistolinkin syksyn keskustelujen sarjan toisessa tilaisuudessa Kirjasto 10:ssä keskusteltiin kaupungin tarjoamista sähköisistä palveluista – niiden saatavuudesta, hyödyllisyydestä ja edellytyksistä. Paikalla ei ollut suuria kansanjoukkoja – johtuiko sitten siitä, että aihe saattoi kuulostaa vaikeasti lähestyttävältä, mitä se ei todellisuudessa erinomaisten alustusten pohjalta ollut ollenkaan. Puhujat kertoivat siitä, mitä sähköisillä palveluilla yleensä tarkoitetaan, miten ne saataisiin kaikkien kaupunkilaisten käyttöön ja mitä riskejä niiden käyttöön liittyy.
Tilaisuudeen avasi Anu Jäppinen kertomalla Helsingin kaupungin sähköisistä palveluista, joiden saatavuus Helsingissä ei verrattuna muihin suomalaisiin kaupunkeihin ole kovin hyvällä tolalla. Helsingissäkin on toki tarjolla useita sähköisiä palveluita, mutta niistä ei tiedoteta kootusti missään kaupungin sivuilla; palveluiden käyttöä helpottaisi se, että kaupunkilaiset tietäisivät niiden olevan olemassa. Anu kritisoi myös sitä, että loppujen lopuksi sähköisiä palveluita on Helsingissä melko vähän ja niitä pitäisi saada lisää, sillä palvelujen sähköisyys tarkoittaa ajasta ja paikasta riippumattomuutta ja tarvittaessa anonyymiutta, mikä madaltaa kynnystä hakeutua palveluiden käyttäjäksi.
Hän arvelikin, että ehkä kaupungin hallinnossa pelätään palveluiden käyttäjämäärien lisääntyvän liikaa, jolloin myös kustannukset lisääntyvät? Kustannuksia sähköisiin palveluihin siirtymisestä toki seuraa, mm. sen vuoksi, että jo olemassaoleva palveluprosessi on mallinnettava, jotta se voidaan siirtää sähköiseen muotoon. Tämä lisää ainakin hetkellisesti työvoiman tarvetta ja sikäli kustannuksia. Tutkimusten mukaan kuntalaiset kuitenkin haluavat lisää sähköisiä palveluita.
Anu käytti esimerkkinä Helsingin ja Oulun kaupunkien uimakoulujen ilmoittautumista. Oulussa täytetään nettilomake ja klikataan ”ilmoittaudu”, Helsingissä ilmoittaudutaan soittamalla tiettyyn puhelinnumeroon tiettyyn aikaan ja ohjeet olivat useamman kappaleen mittaiset. Kukin voi itse miettiä, kumpaa mallia mieluummin käyttäisi. Jos paremmat sähköiset palvelut houkuttelevat, helsinkiläisten täytyy vaatia palveluja itse, sillä kaupungin eri virastot ovat itse vastuussa niiden kehittämisestä.
Seuraavaksi Anna Kanervo Helsingin kaupunginosayhdistykset Helka ry:stä kertoi miten verkko tarjoaa mahdollisuuden kansalais- tai kaupunkilaisaktiivisuudelle: Kaupunginosat.net-sivuille on koottu Helsingin eri alueiden sivuja, joille alueen aktiiviset vapaaehtoiset tuottavat hiljaista tietoa kaupunginosista – ja sitä löytyy paremmin kuin kaupungin sivuilta. Helka tarjoaa tähän tietotekniset edellytykset ja kaupunkilaiset itse määrittelevät, mitä sivulta löytyy: keskustelua, palvelulistauksia, vaikuttamista jne.
Helka pyrkii myös tekemään yhteistyötä Helsingin kaupungin kanssa, jotta voitaisiin esimerkiksi käyttää kaupungin karttapalveluita ja tietojärjestelmiä palautekanavina: seuraava esiintyjä Perttu Iso-Markku totesi ainakin, että käyttäisi mielellään palvelua, jossa voisi käydä netissä merkitsemässä alueensa sammuneet katuvalot kartalle ja seurata rakennusviraston edistymistä asian korjaamiseksi. Näin palautteen antaminen ei olisi vain laatikko, johon palaute hukkuu ja siihen mahdollisesti joskus vastataan. Sähköiset palvelut voisivat siis palvelujen saatavuuden shelppouden lisäksi osallistaa kaupunkilaisia.
Perttu totesikin tämän olevan yksi tietoyhteiskuntakehityksen hyviä puolia: verkkoon on syntynyt uusia tapoja käyttää palveluita, osallistua ja vaikuttaa (esim. kansalaisjournalismi). Valitettavaa on, että julkinen sektori on yksityistä jäljessä sähköisten palveluden suhteen – iso ongelma on esimerkiksi se, ettei standardia sähköiselle allekirjoitukselle onnistuttu luomaan. Verkkopankkitunnuksista on tullut käytännössä virallinen allekirjoitus. Julkisen sähköisen tunnistamisen järjestelmän puute hidastaa edelleen palveluiden toteuttamista.
Julkisia palveluita verkossa olisikin siis kehitettävä, mutta niiden lisääntyminen sisältää myös merkittäviä riskejä: palveluiden siirtyminen verkkoon voi kasvattaa ”digitaalista kuilua”, sillä kaikilla kansalaisilla ei ole samanlaisia edellytyksiä käyttää sähköisiä palveluita. Mahdollisia ratkaisuja tasa-arvon takaamiseksi on siis etsittävä – Perttu heitti esimerkkeinä verkkokustannusten huomioimisen toimeentulotuessa, ilmaiset nettiyhteydet kaupungin vuokra-asunnoissa ja avoimet tai julkiset langattomat verkot, joista viimeisestä puhui tarkemminkin. Perttu halusi julkisen kaupunginverkon jokaisen oikeudeksi. Se toimisi avoimen kaupunkitilan virtuaalisena jatkeena, jota ei Helsingissä, toisin kuin esim. Oulussa, ole lähdetty kovin aktiivisesti edistämään.
Yleisöstä kommentoitiin avoimen kaupungin langattoman verkon tarvetta: mitä jos sähköiset palvelut eivät kiinnosta? Tai niitä ei voi tai osaa käyttää? Tarkoittaako sähköiseen palveluun siirtyminen inhimillisten kontaktien vähentymistä ja fyysisten palveluiden alasajoa, niin kuin on tapahtunut yksityisellä puolella esimerkiksi pankkipalveluissa?
Juho Lindman Helsingin Kauppakorkeakoulusta totesikin, ettei sähköisiin palveluihin siirtyminen automaattisesti ole hyvä asia. Niitä kehitettäessä on otettava huomioon useita seikkoja: verkkohypen alkuaikoina ajateltiin internetin ym. automaattisesti kehittävän esimerkiksi demokratiaa. Juho penäsikin näkökulmaksi sitä, millaisessa maailmassa haluamme elää, jolloin sähköisiä palveluita kehitettäisiin näiden näkemysten ehdoilla.
Kuten useimmilla asioilla, tälläkin on kaksi puolta: toisaalta on nähtävä Pertunkin esittämät yksilön oikeudet viestintään, mielipiteeseen ja osallistumiseen, toisaalta oikeus yksityisyyteen, jonka verkkopalvelut saattavat vaarantaa. Esimerkiksi Google-hakukone kerää rekistereihin valtavasti tietoa siitä, miten ihmiset hakevat tietoa. Tällaisten rekistereiden yhdistely saattaa johtaa yksilön kannalta hyvin ikäviinkin asioihin. Juho esittikin, että tällaisen tiedonhankinnan uhat ovat suuremmat kuin uhat joilla meidät painostetaan ne hyväksymään.
Sähköisiä palveluita kehitettäessä olisikin pystyttävä vastaamaan ”Orwellin haasteeseen”: tietojen keruu ei saa tarkoittaa maailmaa ilman yksityisyyttä ja vallanpitäjien ohjaamaa yleistä mielipidettä haluamallaan tavalla. Mitä siis on tehtävä?
Juhon mukaan kansalaisten verkkoon pääsystä on huolehdittava, mikä tarkoittaa muitakin valmiuksia kuin verkkoyhteyden olemassaoloa. Seuraava askel on vastaanottaa palveluita verkossa, mutta suositeltavaa olisi se, että käyttäjät olisivat mukana palveluiden tuottamisessa, esim. päätöksenteossa. Tavoitteena on yksilön autonomian lisääminen.
Keskustelua heräsi alustusten jälkeen myös siitä, onko sähköisyyden lisääntyminen todella nopeuttanut tai tehdostanut toimintoja? Nostettiin esiin myös sähköisten palvelujen haavoittuvuus: lankapuhelin toimii vaikka sähköt olisivat poikki esimerkiksi kriisialueilla toisin kuin matkapuhelinverkko tai nettiyhteydet. Sähköisten palvelujen kehittämisessä pitääkin todella pitää mielessä Juho Lindmanin pointti siitä, että kyse on pohjimmiltaan siitä, millaisessa maailmassa haluamme elää ja miten sähköiset palvelut voivat siinä auttaa – sähköiset palvelut eivät ole itseisarvo.