Maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki alusti uudesta kirjastaan Eurokriisin anatomia Vasemmistolinkin vuosikokouksessa.
Kirja ilmestyi juuri samana päivänä Into-kustannuksen kautta. Patomäki kertoi, että kirjan taustalla oli pohdinta, joka oli alkanut jo aiemmin mutta jota vauhditti erityisesti globaali rahoitusmarkkinakriisi 2008. Kriisi ei ole päättynyt vieläkään, ja todennäköistä on, että tämä ns. Kreikan kysymyksenä arkisessa puheessamme tunnettu kysymys jatkunee vielä hyvänkin aikaa.
Patomäki avasi keskustelua toteamalla sen, että ennusteet rahoitusmarkkinoilla vaikuttavat lopputulokseen sitä lähtökohtaisesti muuntaen. Hän esitti vertauksen Skyllasta ja Kharybdiksesta, noista kahdesta antiikin Kreikan tarustojen hirviöstä Messinansalmen rannoilla. Kharybdis imaisi laivat vesipyörteeseen ja pirstoi ne palasiksi, Skyllalla taas oli kuusi koiranpäätä, joilla se söi miehistöt laivoista.
Patomäki totesi, että nykyajan Kharybdis on EU:n sisällä voimistuva velkadeflaatio ja legitimaatiokriisi. Skylla taas on Suomessakin viime aikoina voimistunut kapeakatseinen nationalismi, joka syö miehistön. Patomäki totesi, että ajatus siitä, että markkinat hoitavat asiat tasapainoon ei toimi. Hänen mukaansa täydellistä ennakkotietämystä tai markkinoiden tasapainopistettä ei ole olemassa, joten ”markkinoiden” toiminnot perustuvat ennalta käsin annettujen mekaanisten kriteerien ja monikerroksisten ennakointien yhteisvaikutuksiin eikä mystisiin ”markkinavoimiin”.
Patomäki pyöritteli puheessaan vaihtoehtona eräänlaista EU:n rahastoveroa, jota kerättäisiin EU:lle. Tällaisiin suunnitelmiin ei kuitenkaan sisälly mainintoja demokratiasta ja esimerkiksi EMV sisältää paljon erittäin kyseenalaisia ”valtio valtioissa” -mekanismeja, joilla EMV suojattaisiin juridisesti vastuuvapaaksi toimijaksi. Tätä ei Vasemmistoliitto voi olla hyväksymässä.
Patomäki esitti Euroopan integraatiolle kolme erilaista skenaariota. Nykyinen politiikka jatkuu ja taloudellinen yhdentyminen syvenee, jolloin markkinakurimekanismit muodostuvat ensisijaisiksi. Tälle ennusteelle Patomäki antoi huonon arvion. Toisessa skenaariossa liittovaltiokehitys jatkuu ja muodostuu eräänlainen sosiaalidemokraattinen liittovaltio, joka kuitenkin saattaa kaatua. Mitä lyhytnäköisempi tai eurokeskeisempi tämän uuden liittovaltion itseymmärrys olisi, sitä luultavammin Patomäki katsoo sen muuntuvan osaksi globaalin poliittisen talouden ristiriitoja tuossa omassa pragmatismissaan.
Kolmanneksi mahdolliseksi skenaarioksi Patomäki esitteli ”habermasilaisen vision” kosmopoliittisesta EU:sta, joka ajaisi demokraattisia ja sosiaalisia tavoitteita maailmanlaajuisesti pyrkimättä erillisyyteen. Näin se ei sortuisi sitä sisältäpäin tuhoavaan itsekkääseen eurokeskeisyyteen.
Patomäki myös peräänkuulutti institutionaalista oppimista. Hän nosti esimerkiksi Saksan velkajärjestelyiden historian ensimmäisen ja toisen maailmansodan jälkeen. Mahdottomat reunaehdot ensimmäisen maailmansodan jälkeen olivat osaltaan nostamassa Hitleriä valtaan Weimarin tasavallan henkisillä raunioilla. Toisen maailmansodan jälkeiset velkajärjestelyt 1953 olivat mahdollisine maksuohjelmineen ja kokonaisvaltaisine hahmotuksineen auttamassa Saksan talousihmeen syntymisessä (”Wirtschaftswunder”). Saksa maksoi viimeiset velat pois 2010.
Patomäki muistutti myös Suomessa itsepintaisesti noudatettavan talouspolitiikan itsekkyydestä. Viennille perustuva taloutemme tuottaa ylijäämää meille mutta vie sen joltain toiselta pois. Voisimmeko pohtia ajoittaisia alijäämiä valtiollisesti, jotta emme olisi pelkästään ”voittaja” vaan jakaisimme taakka, jonka joku muu joka tapauksessa joutuu maksamaan? Kaikki raha kun on Patomäen muistutuksen mukaan aina myös ymmärrettävissä velkasuhteena ja velkasuhteisiin liittyy aina häpeäntuotanto oleellisena velanmaksussa kiinnipitävänä elementtinä.
Patomäki kertoi lopuksi vaihtoehdosta kurinalaistavalle uusliberalismille. Hän kehittelee kirjassaan eräänlaista ”globaalikeynesiläisyyttä”, jossa taloutta elvytettäisiin ja purettaisiin ”finansialisaatiota”. Tällä käsitteellä Patomäki kuvailee prosessia, jossa rahoitusmarkkinat, rahoituslaitokset ja eliitit kontrolloivat yhä enenevässä määrin taloudellisia prosesseja sekä talouspoliittisia päätöksiä. Finansialisaatio vaikuttaa tulonjakoon, yritysten käyttäytymiseen ja talouspolitiikkaan. Patomäki kytkee kirjassaan finansialisaation kuluttajuuden ja tuotettujen tarpeiden yhteyteen.
Sekularisoituvissa yhteiskunnissa ja valtion roolin kaventuessa vastauksena olemassaolon kysymyksiin löytyy toivon ja onnellisuuden lähteeksi kuluttaminen. Tälle on kuitenkin olemassa vaihtoehtoja, jotka lähtevät elämän sisäisen konteksteihin sisältyviin merkityksellistämisiin. Patomäen alustus oli ajatuksia herättävä ja se viritti laajan keskustelun aiheesta. Keskustelu jätti tunteen siitä, että muutos on edelleen mahdollinen ja että kriisi voi olla uusia toimintatapoja avaa asia, eikä pelkkä yhden vaihtoehdon politiikan legitimoija.